3. Lavastus

Inga odottelee kivitalon yläpihalla vihreässä Range Roverissaan, kun Pekka astelee pihalle. Hän ei ehdi saada kunnolla ovea kiinni, kun auto jo lähtee liikkeelle. Alhaalla keihäänkärjin koristeltu portti aukeaa itsestään auton lähestyessä. Navigaattori pyytää kääntymään vasemmalle, kertoo  matkaa olevan Petuniapolulle 7 minuutin verran. “On varmaankin kamalaa elää väkivaltaisessa suhteessa vainoharhaisen ihmisen kanssa. Jos Hannan mies on saanut lähestymiskiellon, on taustalla jotain pahempaa.”
“Sen takia pitää osata puolustautua. Naisen ei tarvitse alistua teidän miesten väkivaltaan.”
“Eikä miesten tarvitse alistua naisten väkivaltaan.”
Inga katsoo Pekkaa tunnustellen. “Onko sulla jotain valitettavaa, mitäh? En ole koskaan uhannut sinua väkivallalla. vai?”
“Totta, et ole koskaan uhannut minua väkivallalla.” Myöntää Pekka yrittäen painottaa, että kaikkea muuta uhkailua on ollut sitten senkin edestä. Parin seuraavan minuutin hiljaisuuden Pekka käyttää lavastusta suunnitellen, mutta he saapuvat saman tien Hannan talolle. 
“Aika kivasti tälleen suojassa tämä talo. Ei näy edes tielle, että täällä on asumusta,” kommentoi Inga samalla kun parkkeeraa autonsa Hannan pienen Hyundain viereen.
“Hanna kertoi, että talo on kuin heidän avioliittonsa. Ulkoa kaikki näyttää hyvältä. Pihat kunnossa ja pensaat leikelty. Mutta sisällä kaikki on rikki.”
“Sisälle mennään varmaan yläpihalta?” arvelee Inga ja astuu autosta ylös vievälle porrastukselle. Pekka kiirehtii perään, mutta pysähtyy puolessa välissä tuijottamaan rinteen puoleiseen ikkunaan. Taustalla Inga painelee ovikelloa, mutta se jää Pekalta kuulematta. Palatessaan takaisin, Inga huomaa hämmentyneen Pekan.
“Ei siellä ole ketään kotona, tai ainakaan kukaan ei tule avaamaan. Mitä sinä tuijotat?”
“Eikös nuo roiskeet tuossa ikkunassa näytä ihan vereltä?” Inga tulee lähemmäksi katsomaan ja toteaa itsekin ikkunan olevan täynnä kuivuneen veren roiskeita.
“Mennään sisälle.” Inga harppoo päättäväisenä takaisin yläpihan ovelle. Hän tutkii hetken ovea, joka on punaruskea, paneelilla päällystetty. Sen vasemmalla puolella, pitkulaisen rivan vieressä on pitkä vihertävä sävylasi. Inga potkaisee lasiin maihinnousu saappaansa kantapäällä ja lasi pirstoutuu rikki. Lasin takaa paljastuu toinen lasi, mutta rako on hieman liian kapea, jotta sisäpuolisen lasin saisi potkaistua rikki. Pekka huomaa seinää vasten olevan Fiskarsin haravan ja ojentaa sen Ingalle. Muutama terävä tökkäisy ja sisempikin lasi helähtää rikki. “Anna mä”, Pekka työntää varovasti kätensä aukosta sisälle ja avaa ulko-oven. Tuulikaapin ovi on auki ja Inga astuu siitä varovasti sisälle. “Åh jävla!, mitä täällä on oikein tapahtunu?”
Astuessaan sisään, Pekka huomaa hansikkaansa eteisen tuolilla. Hämätäkseen, hän ottaa takkinsa pois päältä ja heittää sen hanskojen päälle. “No mitä..ei saatana!” Makuuhuoneen oven edessä, vaalealla naarmuisella koivuparketilla makaa rintaan haulikolla ammuttu Hanna. Hänen vieressään on pieni lammikko verta. Makuuhuoneen puolella sänkyä vasten retkottaa mies ilman takaraivoa. Hänen takanaan oleva harmaaksi maalattu seinä ja ikkuna on täynnä veriroiskeita. Kaksipiippuinen haulikko, jonka hopeanvärinen lukko on koristeltu, on tipahtanut miehen viereen.
“Hanna on ammuttu tuolla Browningilla. Mies on ensin ampunut Hannan ja sen jälkeen itsensä. No nyt on tämän avioliiton ongelmat ratkaistu lopullisesti.” Inga analysoi tilannetta kylmän rauhallisesti, kun taas Pekka katsoo kalpeana ruumiita.
“Jävla Turpeinen, kyllä sinä nyt meidät aikamoiseen sotkuun sekoitit.”
“Älä nyt, mistä minä olisin voinut tietää, että täällä on ruumiit meitä vastassa?” Yrittää Pekka valehdella vaimolleen. “Soitan hätänumeroon.”
“Ei tässä enää mikään hätä ole, mutta tässä menee nyt koko päivä. Nyt tehdään seuraavasti: Sinä soitat poliisille ja hoidat tämän sotkun. Minä ajan Alkoon ja vastaanottamaan vieraita. Minusta ei ole mitään hyötyä täällä. Jos poliisit haluavat haastatella minua, niin huomenna voi tulla käymään.” Pekka tietää, että Ingan vastustaminen on turhaa, joten hän vain nyökkää ja katselee Ingan poistumista paikalta. Hän epäilee, että Siveniuksilta puuttuu empaattisuus- ja panikointigeenit, jotka on korvattu kylmähermoisuus- ja ansaintageeneillä. 

Pian kuuluu auton oven paiskahdus ja ison dieselmoottorin pehmeä murahdus, kun Range Rover poistuu pihasta. 

Pekka hakee tuolilta takkinsa taskusta puhelimensa ja soittaa 112:een. “Hei. Täällä Puhuu Pekka Sivenius. Tulin saneerauskohteeseen Petuniapolulle ja löysin täältä kaksi kuollutta ihmistä, miehen ja naisen….”

Pekka istuu olohuoneen nojatuolissa mietiskellen elämäänsä, kun sisälle kolistelee kaksi poliisia. Ensimmäisenä tulee pitkä, maratoonarin näköinen vanhempi mies, jonka rinnassa lukee Helenius. Taaempana hieman nuorempi, lyhyempi, mutta lihaksikkaampi Riihelä. “Tekös meille soititte?”
“Kyllä, jos katsotte tuonne oikealle, niin näette itsekin tilanteen.” Poliisit tarkastelevat hetken tilannetta ja sen jälkeen toisiaan. “Jaahas, ai tällainen tapaus. Vie Riihelä tämä, mikäs teidän nimi olikaan?”
”Sivenius, Pekka Sivenius.”
“Niin Sivenius maijaan, niin minä kutsun paikalle tutkijat.”

Kävellessään alas rinnettä poliisin perässä, Pekka huomaa pihatiellä kävelevän, mustiin pukeutuneen miehen. Vaikka miehellä on huppari päänsä päällä, Pekka tunnistaa miehen Perttiseksi. Hänen on vaikea ymmärtää, mitä asiaa Perttisellä olisi ollut Hannalle. Tai toisaalta, tapasihan Perttinenkin Hannan eilen illalla.
Alkaa hiljalleen satamaan lunta, kosteina suurina hiutaleina, jotka kutittavat hiukan Pekan naamaa. Perttinen huomaa, että Pekka on tunnistanut hänet. Hän heilauttaa hiukan kättään tervehdykseksi ja kääntyy kävelemään poispäin häviten lumisateeseen. 

Poliisiautossa Pekka vastaa poliisin kuulusteluun tapahtuneesta. Pekka kertoo nähneensä Hannan eilen pikkujoulun jatkoilla baarissa ja keskustelleensa vain hetken hänen kanssaan. Hanna kertoi erosta sekä riitaisan avioliiton aiheuttamista kolhuista heidän taloonsa. Koska Pekalla on rakennusliike, he sopivat tapaavansa tänään remontin kustannusarvion puitteissa. Vaimo Inga tuli mukaan, koska Hanna häntä erikseen pyysi. He ovat koulukavereita lukiosta, ja tuntevat toisensa.
Poliisi näyttää uskovan joka sanan, joten Pekka huokaisee helpotuksesta. Taustalla kuitenkin mietityttää mitä Perttinen haki kuikuillessaan talolle?

Pihalle saapuu valkoinen Skoda Octavia ja sen perässä harmaa Volkswagen pakettiauto, jotka pysäköivät poliisin maijan vierelle. Riihelä pyytää Pekkaa odottamaan hetken autossa ja menee vastaanottamaan tekniikkaa ja tutkijoita. Pekka kuulee heidän puheensa osittain.
“Sisällä on kaksi ruumista. Näyttää siltä, että mies on tappanut vaimonsa ja sen jälkeen itsensä…  “
“Heidät löysi Pekka Sivenius. Hän on sen Siveniuksen tyttären, Ingan puoliso. ”
“….niin se vihtori, tohvelisankari, just se.”

Poliisiautoon astuu sisälle uusi mies. Noin 35 vuotias hoikka mies, jolla on hymyilevät kasvot ja tarkasti muotoon leikattu parta. Hän istuu Pekan viereen samalla kun Riihelä kömpii omalle paikalleen tietokoneen äärelle. “Rikoskonstaapeli Harri Kallio, tervehdys”, sanoo mies ojentaen kätensä, johon Pekka vastaa jämäkällä puristuksella. “Pekka Sivenius”

“Riihelä kertoikin tapahtuneet päällisin puolin, mutta muutama kysymys, sopiiko?”
“Toki.”

“MIksi vaimonne poistui paikalta.”
“Puolustusvoimien strategiajohtaja, Kenraali joku, en muista nimeä, on tulossa meille kotiin maanpuolustuskerhon pikkujouluihin esitelmöimään ja hänen piti lähteä vastaanottamaan vieraita.”
“Yleensä näin vakavissa asioissa juhlat saavat odottaa.”
“Ingan mielestä he ovat jo kuolleet, tapaus on ihan selvä, joten ei ole mitään syytä antaa kenraalin odottaa. Hän toivotti teidät tervetulleeksi huomenna meille, jos kaipaatte lausuntoa.”
“Vai niin, me kuitenkin haastattelemme vaimoanne silloin kun meille sopii, eikä silloin kun hänellä on sopiva rako.”
“Sopii yrittää, helpompi olisi kuitenkin vain tehdä, kuten hän ehdotti.”

Riihelä hymyilee Harri Kalliolle ilkikurisesti, kun tämä poistuu maijasta enää mitään sanomatta. Pekka istuskelee hiljaa poliisiautossa ja katselee lumisateen valkaisemaa pihapiiriä. Punatiilisen kaksikerroksisen talon ylä- ja alakerran huoneissa on valot. Suojapukuihin pukeutuneet tekniikan miehet vilahtelevat välillä ikkunoista. Yläpihalta astelee autolle jämäkin askelin mustaan lyhyeen nahkatakkiin sonnustautunut solakka naispoliisi, jolla on punertava tukka poninhännällä, sekä hänen perässään rikoskonstaapeli Harri Kallio. Nainen avaa poliisin maijan liukuoven ja tervehtii Pekkaa. “Rikosylikonstaapeli Katja Nykänen. Hei. Tulin vain kertomaan, että voit lähteä. Emme tarvitse sinua enää. Kiitos kärsivällisyydestä.”
“Aha, OK.”
“Olemme lähdössä, astu autoon, niin kyyditsemme sinut kotiin.”
“Ei tarvitse, voi kyllä kävelläkin.”
“Tule nyt vain. Neuvot meille reitin, niin osataan huomenna tulla kylään.”

Harri Kallio pitää Skodan takaovea auki ja opastaa Pekan sisään. Katja Nykänen kiertää auton ja astuu myös takapenkille istumaan. Kallio istuu kuskin paikalle ja lähtee peruuttamaan pois pihalta. 

“Kuinka hyvin tunsit Hanna Tissarin ja hänen miehensä Reino Ruotsalaisen.”
“Olimme Hannan kanssa ylä-asteella samalla luokalla, pyörittiin samoissa porukoissa. Hanna oli samassa lukiossa vaimoni kanssa. Nuorena tunnettiin, viimeksi näin hänet häissämme. En edes tiennyt, että asuu tässä näin lähellä meidän taloa.”

“Oliko Hanna humalassa kun näitte yökerhossa?”
“Ei ollut. Kertoi, että ei käytä enää ikinä minkäänlaisia päihteitä, koska päihteiden takia heidän avioliittonsa oli niin tuhoisa. Hassua, että Hanna puhui nimenomaan päihteistä, eikä viinasta. Olikohan Reinolla jonkinlainen riippuvuusongelma huumeisiin?”
“Hyvä huomio, tarkastetaan.” He saapuvat jo perille Siveniuksien talolle, jonka ikkunoista näkyy pikkujoulujen jo alkaneen.
“Emme tule häiritsemään illanviettoanne. Mutta palaamme asiaan huomenna sunnuntaina. Sopisiko vaikka kello 12?”

“Sopii varmasti- kerron, että tulette. ” Vastaa Pekka ja astuu ulos autosta huomaten Perttisen seisomassa takapihallaan lumisateessa. Lumihiutaleet näkyvät hetken valkoiosina hänen mustassa hupparissa, ennen kuin sulavat näkymättömiin. Perttinen nostaa taas vähän kättä tervehdyksen merkiksi ja hymyilee salaperäisesti. Pekka vastaa hänelle nyökkäyksellä poliisien ajaessa pois paikalta. Kävellessä portin läpi sisälle, miettii hän, miksi juuri Perttisen asunnon takapihalta pitää näkyä heille. Olisi paljon mukavampaa, jos kyylääjä olisi joku vanhempi mummo.