1. Pikkujoulut

“Minkä helvetin takia porukat valitsi just Perttisen luottamusmieheksi! Sitä en vaan tajua? On se vaan niin oman edun tavoittelija, että en ymmärrä, miten ajais porukoiden etua?” Sopertaa Rakennus Ministeriö Oy:n toimihenkilöiden pikkujouluissa työmaapäällikkö Tommi Tiilikainen.
“Perttinen oli tuohtunut, kun ei päässyt tänne toimiston pikkujouluihin. Oli sitä mieltä, että työntekijöiden joululahja oli hänen mielestään.., tai en kehtaa sanoakaan. Pekka, sähän olit sen kanssa samassa koulussa, vai miten se meni?” Kommentoi toimistopäällikkö Tanja Lehtonen paljonkin selkeämmin. 

Rakennusliikkeen toimitusjohtaja ja pääomistaja Pekka Sivenius ei oikein pidä tästä aiheesta, mutta aloittaa kuitenkin tarinoimaan. “Jeps, oltiin yläasteella samalla luokalla. Perttinen on vuotta vanhempi, mutta jäi kasilla luokalle ja tuli vuodeksi häiriköimään meidän luokkaa. Ysiks siirrettiin tarkkikselle. Se oli ihan pelle kaikilla muilla tunneilla, paits käsitöissä. Onhan se taitava käsistään, jos sille päälle sattuu.”

“Joo on taitava kyllä, mutta jaksaa valittaa ihan kaikesta ja on omapäinen. Rakensi ikkunan paikan kaks metriä sivuun, kun hänen mielestään oli suunniteltu ihan paskaan paikkaan. Asiakkaalta palo käämit ihan täysin, kun huomas.”  Kommentoi Riku Tervo samalla konjakkipullosta viimeisiä tippoja kaataen Tanjan lasiin. 

“Miks sä oikein palkkasit sen?”

“Perttinen asuu meidän naapurissa, asumisoikeusasunnossa. Tarvittiin kerran pikaisesti yhteen keikkaan tekijää ja….mutta se on pitkä tarina, jonka kertomisen aika ei ole nyt. Työasioiden märehtiminen loppuu NYT! Siirrytään seuraavaksi täältä kabinetista yökerhon puolelle. Sinne alkaa jo porukkaa kerääntymään, joten eiköhän mennä sekaan.” Pekka ei voi olla huomaamatta, kuinka Riku ja Tanja hymyilee toisilleen viettelevästi. “Mennään sähläämään juoruja, että on mistä höpistä kahvitauolla. Voisitko Jarkko käydä katsomassa, löytyiskö sieltä meille joku kiva nurkkaus ja tilaa sinne riittävästi juotavaa. Mä hoidan laskut täällä ja tyrkkään nää porukat sinne.”

Pekka istuskelee yökerhon hiljaisimmassa nurkkapöydässä yksikseen. Pöytä on täynnä tyhjiä ja vajaita laseja, mutta porukat ovat häipyneet kuka minnekin. Riku ja Tanja tanssivat lähekkäin hitaasti, vaikka muut tanssilattialla hyppivät “Pitkän kuuman kesän” tahtiin. Pekka hätkähtää, kun viereen istahtaa vaaleatukkainen, samanikäinen nainen. “Terve Pekka, mitäs täällä murehdit?” 
“Täh, kuka….Hanna?…. Moi. Mistäs sä siihen tupsahdit?”

“Muistat sentään vielä, vaikka ei olla nähty ainakaan kymmeneen vuoteen. Ollaan bilettämässä tyttöjen kanssa mun erojuhlan kunniaksi. Tänään astui avioero voimaan, ja pitäähän sitä juhlistaa.”
“Olen pahoillani, tai siis iloinen, ääst.”
“Anna olla. Mitäs sä täällä?”
“Meillä on firman pikkujoulut. Niitä isännöin täällä.”

“Joo niin, mä näinkin Perttisen tuolla baaritiskillä ja kertoi olevansa sun hommissa.”
“Perttisen? Mitä, onko sekin täällä?”

“Joo, teillähän on pikkujoulut ja se on sulla töissä, joten eiks sen pidäkin olla täällä. Perttinen ja ilmainen viina on aina samaan aikaan paikalla.”
“Juu joo, niin. Ottaisitko jotain, voisinko tarjota?”

“Sen verran on ollut harmia päihteistä viime aikoina, että olen limulinjalla. Äläkä sano mistään ilon teeskentelystä ilman viinaa. On ollut niin paska prosessi takana, et nyt kun olen vapaa, niin voin huvitella ilman päihteitäkin.”

Kaksi naista steppailee Hannan selän taakse pöyhöttämään hänen tukkaansa. Nämä naiset ovat tarvinneet hauskanpitoon jonkin verrankin ilolientä. “Kukas se täällä kuhertelee Hannan kanssa? Tämän piti olla eroon miehistä juhla, eikä uuden retaleen kiinniottoretriitti, hihi hihii.”
“Tässä on Pekka Turpeinen, tai siis nykyisin Pekka Sivenius. Oltiin koulukavereita lapsina. Pekalle on elämä ollut suotuisampi kuin minulle. Meni naimisiin rikkaan naisen kanssa, Ingan,  ja johtaa nyt omaa rakennusliikettä.”

“Oho, hyvinpä sinä tiedät minun elämäni käänteet?”
“Tunsinhan mäkin Ingan. Hienoston tyttö kapinoi välillä vanhempiaan vastaan ja liittyi meidän rahvaan joukkoon. Ja viimeistään silloin kun Inga pamahti paksuksi, puhui siitä ihan kaikki. Minkäs ikäinen se teidän poika nyt onkaan? 12 vai kolmetoista? Pakko olla kolmetoista, koska Inga täytti viime vuonna kolkytviis, kuten mekin.”

“Joo joo, mut nyt juhlitaan eroa. Hanna on vapaa siitä paskiaisesta! Joten tanssilattialle siitä vanhoja märehtimästä. Jätä se vihtori siihen murehtimaan. Ukkomiehet saat nyt unohtaa.”
Hannan kaverit vetää Hannaa molemmista käsistä kohti tanssilattiaa, jossa porukka heiluu tällä kertaa Sashin Equadorin tahdissa. Rikua ja Tanjaa ei enää näy nojaamassa toisiinsa, ovat varmaankin jo häippässeet jonnekin.   

Valomerkin välähdettyä käy Pekka maksamassa illan hulppean juomalaskun. Kuittia katsellessa huomaa, että tänäkin vuonna Tommi on tilannut kalleinta konjakkia kolmensadan euron edestä. Pekka katselee ympärilleen ja näkee Jarkon ja Perttisen kiistelevän jostain ja päättää olla puuttumatta siihen. Hän kiertää kaukaa kiistelijät hakemaan takkinsa narikasta, jossa on paljon jonoa. Kohteliaana miehenä antaa humalaisten naisten kiilata hänet ja hetken jonottamisen jälkeen pääsee poistumaan Tikkurilan yöhön. Koska taksijono on pitkä, hän päättää kävellä kotiin. Sinne on matkaa vain kolmisen kilometriä ja sen kävely selvittää mukavasti päätä. Joulukuun ensimmäisen päivän yönä sää on selkeä, maa on lumeton ja lämpötilakin neljä astetta plussan puolella.

Diksin juna-aseman kohdalla häntä vastaan ajaa autoa, joka pysähtyy keskelle tietä.
“Hei Pekka, haluatko kyydin kotiin? “ Hanna oli hakenut autonsa Diksin katon parkkipaikalta ja ystävällisesti päätti tarjota kyytiä vanhalle koulukaverille. “Olin kyllä ajatellut kävellä kotiin, mutta toki, kyllähän kyyti aina kelpaa.” Vastaa Pekka ja kiertää auton samalla kun takana tuleva auto tööttää heille.  

Pekka ja Hanna eivät huomaa, että Perttinen käveli samaa katua mustiin pukeutuneena, huppu päänsä peittona. Hän yritti saada Pekkaa kiinni kävelykaveriksi, mutta jääkin nyt kadun varteen seuraamaan hänen iloisen näköistä keskustelua Hannan kanssa.

“Mä kyllä tiedän, missä sä asut. Koivuhaan hulppeassa kivitalossa keskellä rahvaan asumisoikeustaloja. Hienot valonheittimet olet sinne pihalle asentanut. Kävelin monesti koiran kanssa teidän talon ohi.”
“Ai sulla on koira, minkä rotuinen?”

“Minulla oli koira, ennen kuin mieheni tai siis nyt exäni, tappoi sen kännipäissään. Ja sen jälkeen pieksi minut. Olin sairaalassa melkein viikon.”

“Ei saatana, häh?”

“Se sit oli loppu sille avioliitolle. Sain avioeron lisäksi hänelle lähestymiskiellon ja kohtuulliset korvaukset.”

“Kuulostaa kamalalta. Paska äijä.”
“Selvinpäin Reino oli ihan ok, varsinkin kun otti lääkkeensä. Mut kännissä ihan sekaisin. Tuli kestettyä sitä ihan liian monta vuotta. En pysty enää saamaan lapsiakaan.” Hannan poskille valuu kyyneleet, kun hän kertoo kauheuksista avioliitossaan.  
“Voi paska. Kerrothan, jos voi jotenkin olla avuksi?”
“Jeps, kiitos. Eikun joo, sullahan on se rakennusliike. Joo voit olla avuksi kyllä.”
“Kuinka?”
“Sen viimeisen riehumisen jäljiltä meidän seinät ja ovet ovat on rikki ja kolhuilla. Vitriinien lasit on poissa, kun ne meni rikki ja muuta paskaa. Tulisitko katsomaan, miten sais paikat korjattua.”
“Ai nyt vai?”
“Ajattelin kyllä jotain päiväsaikaa, mutta miks ei nytkin. Mennään vaan.”

Hanna parkkeeraa auton tumman punatiilisen omakotitalon autotallin oven eteen. Talon ja pihan kaikki valot ovat pimeänä, joten auton valojen sammuttua, Pekka kulkee Hannan takana, joka valaisee kännykällä polkua yläpihalle.
“Tämähän on hieno ja suojainen rinnetontti kivalla paikalla. Ulkoapäin näyttää kaikki olevan kunnossa.”
“Kuvastaa hyvin elämääni. Ulospäin kaikki kunnossa, mutta sisällä kaikki päin helvettiä. Muistaakseni jätin kyllä ulkovalon päälle, mutta ehkä sit kuitenkin vaistomaisesti sammutin ne lähtiessä.” Hanna avaa ulko-oven ja laittaa eteisestä ulkovalon päälle. “Sisään, niin näet totuuden elämästäni.”

Pekka astuu sisälle ja sisällä näkyy vieläkin taistelujen jäljet, vaikka paikat on siivottu huolellisesti.  Eteisen seinälle on selvästi heitetty punaviiniä ja lattian parketin raoissa on vielä hiukan verta. Pekka riisuu päällys- ja pikkutakkinsa ja heittää ne nojatuolin päälle.  

“Kyllä täällä joutuu tekemään kaikki pinnat uusiksi. Noita rikottuja ovia ei kyllä pysty siististi korjaamaan. Nekin menee uusiksi. Vaikka kuinka tehtäis edullisesti, niin ei riitä kymppitonni tän korjaamiseen. “

“Sitä pelkäsinkin, mutta ei huolta. On mulla varaa siihen. Mut entäs meidän makkari? Se on kaikkein pahimmassa kunnossa. Olen nukkunut yöt alakerran takkahuoneessa, kun en halua mennä tuonne.” Hanna avaa makuuhuoneen oven ja laittaa valot päälle.

Valojen sytyttyä puhe taukoaa ja Hanna jähmettyy paikoilleen tuijottamaan  makuuhuoneen nurkan tuolissa istuvaa ex-miestään, jolla on sylissään haulikko, 

“Mitä vittua sinä täällä teet? Sinulla on lähestymiskielto. Et saa olla täällä, lähde!”
Reino nousee seisomaan, osoittaa haulikolla Hannaa ja painaa liipasimesta. 

“Saatanan huora, kuole!”  Pienessä huoneessa haulikon laukeaminen kuulostaa tykin pamaukselta. Hanna kaatuu taaksepäin ja rojahtaa vasten lattiaa. Hän kuolee sekunneissa läheltä ammuttujen haulien repiessä hänen rinnan auki. Pekka jähmettyy kauhusta paikoilleen seisomaan. Hanna elottomasta ruumiista purkautuva veri alkaa muodostamaan lammikkoa lattialle. 

Reino tulee ovelle ase kädessään hoiperrellen. Hän on vahvassa humalassa, mutta alkaa tajuamaan mitä on tehnyt. Hän nostaa haulikon  kohti Pekkaa. “Sinä saatana panet minun vaimoani!”

Pekka ei tiedä mitä sanoa, joten on hiljaa ja nostaa käsiä eteensä päätään pudistaen. 
“Sinä saatana huoripukki. Sinun takiasi Hannan piti kuolla.”

Pekka on varma, että hänet ammutaan, mutta yhtäkkiä Reino kääntääkin aseen omaan suuhunsa ja laukaisee. Hänen takaraivonsa repeää auki ja veri lentää makuuhuoneen oveen ja seinille. Reino kaatuu taaksepäin retkahtaen kohti jo ennestään rikkinäistä vuodetta, joka hajoaa hänen alleen. 

Pekan sydän lyö miljoonaa. Hän ei ymmärrä, mitä oikein tapahtui. Hänen lapsuudenystävänsä makaa hengettömänä lattialla ja väkivaltainen aviomies ilman takaraivoa hajonneen sängyn päällä. Pekka kyykistyy lattialle ja laittaa kädet päänsä päälle. “Ei saatana, ei saatana, ei ole todellista.”

Paniikissa hän perääntyy paikalta, nappaa takkinsa ja karkaa ulos talosta. “MIten tässä nyt näin kävi? Eihän tämä ole todellista, ei saatanan saatana” Hän kiroilee itsekseen talon yläpihalla. Pekka päättää mennä takaisin sisälle, mutta ovi on mennyt lukkoon sulkeutuessa. 

Hän alkaa miettimään, mikä soppa tästä syntyy. Miten hän selittää vaimolleen ja appiukolleen tämän kaiken. Kukaan ei ymmärrä kuitenkaan.

Pekka tutkii valkoista kauluspaitaansa.  Siinä ei ole kuin muutama veripisara Hannasta. Hän seisoi sen verran kaukana, joten hänen kenkänsä eivät ole veressä, eivätkä varmaankaan tehneet jälkiä lattiaan. Hän ei ollut koskenut mihinkään. Ulkona oli pimeää, kun he tulivat, joten kukaan ei tiedä hänen olleen paikalla. 

Hanna oli laittanut valot päälle vain yläpihalle, joten Pekka pääsee livahtamaan pimeyden turvin kadulle kenenkään näkemättä. Kello on jo yli neljän yöllä, joten hän saa kävellä kotiin kenenkään vastaan tulematta. 

Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen Pekka saapuu kotitalonsa pihalle. Talo on vaimon suvulta perintönä saatu kolmikerroksinen vanha, mutta entisöity kivitalo. Hän menee sisälle autotallin oven kautta ja avaa siellä olevan punaisen bemarin takakontin. Takakontissa on laukku, jossa hänellä on aina varalla muutama puhdas paita liike-elämän tahraisten tapahtumien varalta. Hän rytistelee puhdasta paitaa, jotta se näyttäisi koko päivän päällä pidetyltä. Paidan, jossa on muutama veritahra, hän laittaa muovikassiin. Pekka avaa autotallin oven ja käy laittamassa muovikassin pihalla olevan kromisen ison grillin alla olevaan säilytystilaan. Muutaman hengähdyksen ja pää pyörityksen jälkeen hän hipsii hiljaa sisälle. 

Perttinen oli jäänyt takapihalleen tupakalle saavuttuaan kävellen kotiin. Tai ennemminkin hän oli jäänyt vakoilemaan, koska herra iso herra saapuisi kotiin. Kun Pekka olikin tullut melkein heti hänen jälkeensä, oli Perttinen harmistunut. Hän päätti polttaa vielä yhden tupakan ennen nukkumaanmenoa, joka olikin kannattanut. Hän näki, kuinka Pekka tuli muovikassi kädessään uudelleen ulos ja piilotti jotain grilliin. Herra iso herran mentyä sisälle, päätti Perttinen lähteä katsomaan, mitä piilosta löytyy.
Perttinen kiitteli, että hänen juhla- ja arkiasunsa koostuu mustista farkuista, mustasta hupparista ja sen päällä olevasta mustasta takista sekä mustasta lippiksestä. Huppu päähän ja leijonakoru paidan sisään ja hänellä olisi täydellinen asu hiippailuun. Pitkään naapurissa asunut ja liian usein pomonsa luona vieraileva luottamusmies tietää, että pensasaidan keskellä on kohta, josta pääsee nätisti livahtamaan aidatulle pihalle. Hän huomaa, että sisälle ei syty valoja. Pomo taitaa hiipiä hiljaa kellarin vierashuoneeseen nukkumaan, jotta ei herätä vaimoaan. Perttinen avaa hiljaa grillin oven ja ottaa sieltä muovikassin, jonka avaa ihmetellen. Paita, jossa on muutamia veritahroja. “Katos katos. Tästä grillistä on syöty monta kertaa herkkuja, mutta nyt sieltä taisikin löytyä aarre?”